Sikaruttoepidemialla on monia seurauksia
20.1.2007
Kevättalvella 2006 Saksan uutisten ykkösaihe oli lintuinfluenssa. Todellinen uhka ei kuitenkaan tipahtanut taivaalta, vaan muhi pienen Lavesumin kylän sikalassa.
Viime vuoden maaliskuun alussa Nordrhein-Westfalenin maatalousministeri Eckhard Uhlenberg vahvisti epäilyt virallisesti: ”Lavesumissa on sikaruttoa.”
Myöhemmin aiheuttajaksi todettiin villisian lihasta saatu tartunta. Pakastettuna säilytetty liha oli valmistettu ja ateriantähteet olivat päätyneet lihasikojen rehun joukkoon.
Pitkän pakastuksen aikana virus, tyyppinimeltään Güstrow, oli heikentynyt. Siksi sairastuneiden sikojen oireet eivät olleet tyypillisiä, eikä sikaruttoa heti osattu epäillä eläinten vaivojen aiheuttajaksi. Naapuritilalle tauti levisi jyrsijöiden välityksellä.
Taudin saaneiden tilojen ja niistä kilometrin säteellä sijainneiden muiden sikaloiden eläimet lopetettiin välittömästi. Kolmen kilometrin säteellä tautitilasta muodostettiin suoja-alue, jossa eläinten kuljettaminen kiellettiin täysin.
Kymmenen kilometrin säteellä olevat tilat kuuluivat tarkkailualueeseen, jolle määrättiin aluksi myös täydellinen kuljetuskielto. 20 kilometrin säteellä olevat tilat kuuluivat puskurivyöhykkeeseen. Kyseisillä alueilla oli voimassa kuljetuksia koskevia erityissäännöksiä.
Suojaustoimenpiteet osoittautuivat riittämättömiksi
Sikarutto puhkesi vielä kahtena aaltona uudelleen maalis-huhtikuun vaihteessa ja toukokuun alussa. Jälki-infektioiden tartuntatieksi sikalasta toiseen todettiin ihmiskontaktit.
Toisen infektioaallon yhteydessä EU-komissio määräsi koko Nordrhein-Westfalenin osavaltioon sikojen täydellisen kuljetuskiellon. Kymmenen päivän stand still -määräyksen jälkeen sikoja sai kuljettaa suoraan vain teurastettavaksi.
Kolmannen aallon yhteydessä alkoivat EU-komission määräämät massateurastukset suoja-alueilla. Kolmen kilometrin etäisyydellä tautitilasta lopetettiin kaikkien tilojen siat.
Koska alue on hyvin tiheään asuttua, sikatilojakin kertyi kolmen kilometrin säteelle lukuisia. EU vastasi näiden massateurastusten aiheuttamista kustannuksista.
Kaiken kaikkiaan lopetettiin yli 120 000 tervettä sikaa ja tutkittiin yli 260 000 verinäytettä. Tautia löytyi kahdeksalta tilalta Recklinghausenin ja Borkenin kaupunkien lähistöltä. Tautitiloilta lopetettiin yhteensä lähes 8 000 sikaa.
Epidemian kokonaiskustannusten arvioidaan nousevan jopa 100 miljoonaan euroon. Pelkästään korvaukset teurastuksista ja tutkimuksista maksoivat 24 miljoona euroa.
Kolmen kuukauden painajainen
”Lavesumin eläinlääkäri soitti meille heti ensimmäisen infektion tultua ilmi ja ilmoitti sikarutosta”, kertoo paikallinen sikatilallinen Bernhard Heiming. ”Ensin kuuluimme puskurialueeseen ja parin päivän kuluttua toisen Lavesumissa todetun infektion jälkeen tarkkailualueen piiriin”.
Bernhard ja Claudia Heimingilla on 650 emakon sikala Dorstenissa. Vuosittain he myyvät kuuteen eri lihasikalaan 17 000–18 000 porsasta 25 kilon painoisina.
Ensimmäinen eläinten kuljetuskielto kesti 21 päivää ja toinen 42 päivää. Kolmen viikon ajan Heimingeilla oli tuotantorakennuksissaan kaksinkertainen määrä porsaita normaaliin verrattuna.
Lähes 400 välitysporsaan paino ehti ylittää jo 40 kiloa. ”Onneksi meillä on ylimääräinen rakennus, johon saimme viranomaisten luvalla siirtää porsaita”, Bernhard Heiming kertoo.
Myöhemmin, kun kuljetuskieltoa höllennettiin, Heiming pystyi erityisluvalla myymään porsaitaan lihasikaloille, jotka olivat noin kahden kilometrin etäisyydellä omasta tilasta. Porsaat piti ensin verikokeiden avulla todeta terveiksi. ”Yhden porsaserän myymiseen tarvittava paperisota oli mieletön. Siihen ja puhelinsoittoihin upposi päivässä 7–8 tuntia”.
Yhteensä Heiming laskee kärsineensä ajalta lähes 20 000 euron tappiot. Korvauksia tulonmenetyksestä ei ole tiedossa, sillä hänellä ei ole erillisvakuutusta tuotannon keskeytymisestä johtuville tappioille. ”Meillä on hätävarana 40 lypsylehmää ja sanoimme lisävakuutuksen vuonna 2002 irti”, Heiming kertoo.
Tila on jäsenenä lain määräämässä tarttuvien tautien rahastossa (Tierseuchenkasse = TSK), joka korvaa lopetetun tai kuolleen eläimen sen kulloisenkin markkina-arvon mukaan. Jäsenyys maksaa hänelle 65 senttiä eläintä kohden vuosittain.
”Jouduimme itse maksamaan aluksi myös verikokeet, mutta myöhemmin tarttuvien tautien rahasto korvasi kaikki viranomaisten määräämät tutkimukset”, Heiming kertoo.
Heimingit olivat kuitenkin onnekkaita, sillä vain 4,5 kilometrin päässä olevan tilan siat jouduttiin lopettamaan. Kolme kuukautta oli kuitenkin hermoja repivää aikaa. ”Kuin olisi venäläistä rulettia pelannut”, Bernhard Heiming kuvaa. ”Öisin tuli valvottua ja mietin olenko tuonut saappaissani ruttoviruksen Lavesumista, meillä kun on siellä peltoja”.
Tuottajien tueksi organisoitiin erityiset kriisipuhelimet. ”Borkenin alueella oli myös hyvin saatavissa henkistä tukea”, Bernhard Heiming kertoo.
Kolme kuukautta elettiin muutenkin kuin poikkeustilassa. Mitään yleisiä juhlia tai tapahtumia ei paikkakunnalla saanut järjestää.
Saksassa oli 90-luvulla pahoja epidemioita
Vuodesta 1991 lähtien sikaruttoa vastaan ei ole saanut enää rokottaa. Rokotuskielto on EU:n markkinointipolitiikan seurausta. Sitä perustellaan sillä, että rokotetun ja tautia kantavan eläimen lihaa ei käytännössä ole voinut enää erottaa toisistaan, jolloin lihan markkina-arvo menetetään.
Rokotuskiellosta oli seurauksena pahoja epidemioita Saksassa 90-luvulla. Silloin lopetettiin miljoonia sikoja, joista suurimmalla osalla ei ollut tautia. Esimerkiksi Luoteis-Saksassa, Ala-Saksin osavaltiossa koettiin kolme vuotta kestänyt sikaruttoepidemia vuosina 1993–96.
Maataloustieteiden tohtori Karin Jürgens tutki tämän epidemian kulkua ja seurauksia haastattelemalla sen kokeneita sikatilallisia. Haastattelut paljastivat rankkoja kohtaloita.
Aina kun infektio oli sikalassa varmistettu, tila eristettiin ulkomaailmasta lippusiimojen, desinfiointialtaiden ja varoitustaulujen avulla. Viranomaiset lopettivat tilan eläimet välittömästi.
Tilalliset, joiden kylässä oli todettu sikaruttoa, olivat lisäksi ei-toivottuja vieraita kaikkialle. Heidät eristettiin siten usein myös sosiaalisesti muusta yhteisöstä.
Kun itse massateurastus oli tilalla ohi, alkoivat viikkoja kestäneet desinfiointitoimenpiteet, jotka sikalanomistajat joutuivat tekemään itse.
Tuotantorakennukset seisoivat tyhjillään useita kuukausia, joissain tapauksissa jopa yli vuoden. Monelle tilalle se oli taloudellinen katastrofi.
Epidemian seurauksena 15 prosenttia Ala-Saksin sikatilallisista lopetti toimintansa. Suurin osa niistä oli pienehköjä alle sadan sian tiloja.
Toiset pääsivät jaloilleen TSK:n korvausten ja halpakorkoisten lainojen turvin. Lainoja myönnettiin tilallisille, joiden eläimet oli jouduttu lopettamaan ja joiden tilat olivat olleet tuottamattomina vähintään kaksi kuukautta.
Masentavan teurastus- ja desinfiointityön jälkeen yhtäkkistä joutilaisuutta oli vaikea kestää. Seurauksena olivat pelkotilat, hermostuneisuus, unettomuus, masennus ja jopa itsemurhat.
Tilalliset kääntyivät ahdistuksessaan ystävien, sukulaisten ja kirkon edustajien puoleen. Kriisiapuverkostoa alettiin rakentaa vasta epidemian jälkeen.
Menetykset usein korvaamattomia
Saksassa tuotantoeläintilojen on oltava TSK:n jäseniä. Sieltä viljelijät saavat rahallisen korvauksen lopetetusta tai tarttuvaan tautiin kuolleesta eläimestä.
Rahasto korvaa puolet ja valtio toisen puolen eläimen markkina-arvosta. Rahastot rahoittavat toimintansa keräämällä jäsenmaksuja tilallisilta. Epidemian jälkeen jäsenmaksuja usein korotetaan.
Korvausten avulla kasvattajat pääsevät taas alkuun, mutta kestää luonnollisesti aikansa ennen kuin epidemiaa edeltänyt tuotanto saavutetaan. Lihasikalat ovat suhteellisen onnellisessa asemassa, mutta siitos- tai porsastuotantotiloilla nousu entiselle tasolle kestää vuosia.
Stand still -määräykset ja kuljetusrajoitukset katkaisevat tuotantoketjun. Porsaskasvattajat tuskailevat ylisuurien eläintensä ja täpötäysien tuotantotilojen kanssa. Samaan aikaan lihasikalat seisovat tyhjillään. Ylipainoisista lihasioista maksetaan vähemmän ja rehukustannukset ovat tavallista suuremmat.
Teksti: Marja-Liisa Lindholm-Weilhard, Kernen-Rommelshausen, Saksa